Battle Symphony

En tiedä painoani.
En laskenut päivän kaloreita.
Ajattelin että välttyisin syömästä ylimääräisiä juttuja tilanteissa joissa olen miettinyt että oon syönyt vasta näin vähän, on mulla tähän varaa.
Välttyisin stressisyömiseltä.
Vitut.
Tosin ei nää uudet keinot koskaan yhdessä päivässä tuota tulosta, vai?

Skippasin aamupalan nukkumalla pitkään.
Lounaalla söin sopivasti, mutta sen jälkeen istuin tunteja koneella ja napostin jemmaamiani sipsiä ja suklaata.
Kävin kävelyllä ennen päivällistä, päivällinen itsessään oli sopiva, mutta söin kaksi vitun leipää sen jälkeen.
Kävelin reipasta tahtia koiran leikkitreffipaikkaan, mutta niiden jälkeen ostin sipsiä ja suklaata (ja uutta Pepsi maxia), menin autolla takaisin yksikköön (no okei silloin satoi), söin muutaman letun iltapalalla ja vielä ahmin sipsiä ja suklaata koneen ääressä kaiken sekoilun päälle.
Olisin edes viitsinyt chew/spitata ne mitkä napostin yksin huoneessani.
Ihan turha jossitella tho.

Sanoin etten söisi sipsiä pariin viikkoon- söin.
Sanoin aiemmin etten ahmisi yksikössä- ahmin.
Sanoin vuosi sitten että olisin viime kesäksi korkeintaan 50kg- u get the idea.

Tyhjiä lupauksia, niitä osaan vannoa.
Ihmissuhteissa ja yksityisissä jutuissa.
Kyllähän mä tiedän, että itseä ei saisi syyttää, sillä enhän mä hajamielisyydelle tai sairaudelleni aina mitään voi.
Mutta en voi olla välillä ajattelematta että olen ihan vitun perseestä, laiska, tyhmä ja läski.

-Miksi? Kui? Minkä takia?

-No en vittu tiedä!

Huh, tuntuupa hyvältä purkaa fiiliksiä tekstiksi.
Anteeksi, jos tän negatiivisuus vaikuttaa suhun.
Välillä minunkin vaan pitää uskaltaa näyttää ne negatiivisetkin fiilikset, vaikka haluisin kaikille näyttää vaan aurinkoista naamaa.

Revive me

Siis miks mä meen sinne taas, mistä vitusta me edes puhutaan!

Ravitsemusterapeutti kyseli mun syömisistä ja mä kerroin sille tarkalleen, yhtään liioittelematta tai vähättelemättä.
Se sanoi että ei mulla oo mitään hätää lihomisen kanssa, sillä mun syömä määrä on jopa hieman liian vähän mun kokoiselle.
Mä taas olen panikoinut jokapäivä kun kalorit on mennyt yli 1200.
Se laski että voisin hyvin syödä sen 2000kcal päivässä, että painon laskemattomuus johtuu vain aineenvaihdunnan hidastumisesta.
En tasan aio kuitenkaan syödä niin isoa määrää.
Ravitsemusterapeutin mukaan se määrä, mikä mulle tuntuu ihan hirveältä epäonnistumiselta, on juuri sopiva.
Kasviksia ja hedelmiä voisin syödä enemmänkin, sellanen höttöhiilarien himokin alenisi samalla, kun saisi masulle laadukkaampaa täytettä vähemmillä kaloreilla .

Tää käynti ratella oli oikeastaan ihan kiva, vaikka alkuun olikin vaikeaa lähteä sinne.
Tajusin, että jos en keskittyisi rajoittamaan syömisiäni, voisin silti ihan hyvin laihtua.
Söisin normaaleilla aterioilla normaaleja määriä, enkä ajautuisi syömään ylimääräsiä, harmittavia juttuja stressiin ja piilonälkään.
Periaatteessa voisin kokeilla syödä intuitiolla, laskematta kaloreita, mutta kalorien laskeminen on vaan mun juttu, en haluu päästää siitä irti.
Mutta jos yrittäisin olla kauhistumatta kun aterian kalorit ylittää 250kcal rajan, niin voisin välttyä niiltä 800 napostelukalorilta.
Tässä on niin kauvan jumitettu samassa painossa tapojen jumittaessa, että tuntuu oikealta kokeilla jotain uutta lähestymistapaa. Taas vaihteeksi.

Joskus olin aina tosi vastahakoinen raten neuvoja kohtaan, mutta nyt mä otan ne aika avoimesti vastaan.
On paljon helpompaa tehdä yhteistyötä.
Sitten istunnon jälkeen voin rauhassa soveltaa neuvoja laihtumiseni tueksi. Hihi.

💜💜💜

Linger

Mun on vaan tosi paha olla just nyt.
Itku polttaa kurkussa, mutta kyyneleet ei valu.
Ne kysyy miten voin ja mä en osaa vastata mikä mua vaivaa.

Ei mulla ole niin väliä.
Ei se haittaa.

Dissolve

Fiilis on vähän rauhoittunut viime postauksesta.

Oon ollut tasaisen alakuloinen, joka on itseasiassa ihan ok, kai siitä on kehittynyt mun mukavuusalue.

Jaksoin kuitenkin siivota huoneeni huolellisesti, pelata pitkään Just Dancea Wiillä (ihan törkeen hyvää liikuntaa!), käydä pitkillä kävelyillä koiran kanssa tai ilman ja tehdä järkeviä ruokia.

Viikonlopussa vaivaa vaan se hirveä ahmiminen.

Ostin monta pussia sipsiä ja mussutin niitä aina kun sain hetken yksin tai muuten vaan iski himo.

Eli laihtumisen kannalta viimepäivät ei ole vieneet mua eteenpäin.

Huomasin kotona kuitenkin, että lähes kahden viikon jakso yksikössä ilman suurempia sipsimussutuksia vähensi ahmimishimoa.

Kai se oli sellasta tottumusperäistä sekoilua, huomasin miettiväni välillä että eihän mun edes tee hirveästi mieli sipsiä, silti söin.

Perjantaina söin niin paljon äidin tekemää kaaligratiinia, että yritin pitkästä aikaa oksentaa.

Sormet kurkkuun, puistatus ja kirpeä yskäisy. 

Peräännyin.

Ei musta ollut siihen.

Seuraava kotiviikonloppu menee varmasti taas hitusen paremmin.

Täällä yksikössä syömiset on mennyt ihan hyvin tänään. Jos en olisi kotona aamulla syönyt viimeisiä sipsejä ja kahta leipää, ei tarvitsisi murehtia kaloreista.

Oon tosi väsynyt ja ulkona on jo pimeää, joten en viitsi mennä kuluttamaan ylimenneitä kaloreita kävelemässä.

Teen sisällä treenin niin saan kulutettua osan.

Tällä hetkellä katson siis kaloritavoitteet AIT- dietistä.
Tänään alkoi toinen viikko.

"Dietin" nimi on mun mielestä ihan hassu (#proanabutterflygringe), mutta ei anneta sen häiritä.

Broken ones

Oon syönyt taas vaihteeksi ihan vitusti liikaa.
Mulla on tästä niin hirveä olo, siis jos olisin yksin himassa käsitellyt saman safkamäärän,
se ei olisi päätynyt mun vatsaan, vaan suoraan suusta pönttöön.
Mun masu vaan huutaa armoa ja sitä kuinka läskipaska oon.

Haluisin niin kovasti kirjoittaa tyyliin että kalorit on pysynyt 800kcal alla ja hyvin menee, mutta en mä voi päättää mun sairautta.
Mun oireet nyt vaan on tällasia just nyt.
Jos mulla olisi anoreksia, sellaisena kuin aikanaan, ei mun tarvitsisi yrittää restrictata
- se tulisi luonnostaan, kun ei pystyisi syömään hirveitä määriä mitään turhaa paskaa.
En vaan saa muodostettua halutunlaista syömishäiriökäyttäytymistä, jos mun aivokemiat on ohjelmoitu toisenlaiseen käytökseen.
Ei sairautta voi pakottaa.
Jumalauta miksi mä haluan anoreksian? Se on tappava sairaus.
Oon vaan niin päihtynyt tästä sekoilusta.

Ehkä ajattelen, että kun olen jo kipeä ja luultavasti tulen pitkään olemaan,
niin haluaisin edes valita missä osassa helvettiä elän.

Stop complaining if you still keep eating!

Tsemppiä murut 💜

Shelter

Mulla menee ihan hyvin.

Yksikkö on jokatoinen viikonloppu kiinni, tämän viikonlopun vietin täällä, mutta sitä edellisen kotona.

Kotona tuli vaan ahmittua sipsiä aina kun oli mahdollisuus. 

Olin ollut yksikössä vasta kolme yötä, niin kotiin mennessä kiusaus oli suurimmillaan.

Tän viikon punnituksessa painoinkin 600g enemmän kuin viimeviikolla (ihan kuin noilla grammoilla olis käytännössä mitään merkitystä).

Mä syön täällä usein enemmän kuin oon suunnitellut ja napsin ylimääräisiä leipiä kunnon kerroksella Oivariinia (ei vegaanista- guilty pleasure), mutta jokapäivä mun olo hieman tasaantuu. 

Niinkuin tuntuu ettei ehkä ne sipsit ja muut ei ole niin välttämättömiä selviytymiselle.

Olen täällä nyt 11 yötä putkeen, toivon että jo näin lyhyt jakso saisi mut irti mun addiktiosta.

Ainahan sitä toivoa saa, eikö?

Yritän ajatella, ettei suuremmat annokset silloon tällöin haittaa mitään, että ne tukee mua ahmimishimosta pääsemiseen.

Kuitenkin täysi olo syömisen jälkeen on ihan kauhea. 

Sitä mä pelkään kun syö, sitä inhottavaa täyttä oloa. 

En ole koskaan pitänyt siitä.

Ähkystä harva varmaan pitääkään, mutta tarkoitan sitä ihan perus kylläistä oloa.

Ois niin siistiä olla aina semityhjä, mut saan syyttää itseäni olotiloistani ja vaa'an lukemasta.

Scared to be lonely

Moi.
Sori pitkä postaustauko,
asiat on pysyneet kai niin paikoillaan ettei ole tullut inspistä kirjoittaa.

Nyt on- mulla alkoi tiistaina jakso nuorten kuntoutusyksikössä.
Täällä asuu neljä todella mukavaa nuorta mun lisäksi ja työntekijätkin ovat osoittautuneet kivoiksi.
Hassua että täällä harjoitteleva opiskelija on saman ikäinen kuin mä (tai no 5kk nuorempi).
Eka viikko jää mulla lyhyeksi, sillä viikonlopuksi kaikki menee kotilomille (yksikkö on kiinni jokatoinen viikonloppu).

Mä tulin tänne jotta pääsisin ahmimisesta eroon.
Täällä on tietyt (tosin liukuvat) ruoka-ajat eikä mitään mahdollisuutta, että kehtaisin ahmia sipsiä huoneessani.
Se on ollut toistaiseksi tosi rankkaa että päivä on niin erilainen kuin kotona olisi.
Mulla on nytkin kauhea ikävä kotiin, mutta en tiedä onko se oikeaa ikävää vai vaan sitä, että himoitsen sipsiä tai jotain.

Mun paino on laskenut täällä, vaikka olenkin välillä kauhistellut kuinka "paljon" olen syönyt ja kuinka vähän treenannut. Torstain kontrollissa tsekattiin siis paino, joka oli 56,6kg vaikka olin juonut jo puoli litraa vettä. Se on kilon vähemmän kuin viikonloppuna sekä vähiten yli vuoteen.

Juttelin juuri yhden tytön kanssa meidän tilanteista.
Selvisi, että meillä on samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia monesta asiasta.
Hänenkin anoreksiansa on muuttunut ahmimishäiriöksi masennuksen pitäessä kädestä. Tavoittelemme molemmat ahmimisen lopettamista, jonka jälkeen emme tiedä päädymmekö uudelleen anoreksiaan vai jaksammeko yrittää parantua.
Aiemmin kävimme salilla (minä, hän ja opiskelija) jonka jälkeen söin "ison" lautasen päivällistä, mutta en huomannut, että tyttö olisi syönyt. Ehkä mä vaan kuvittelin.
Se vähän triggeröi, mutta pyrin suojaamaan itseni ulkoisilta vaikutteilta.

Sori, en oikeen tiiä tuliko tästä nyt mitään mielenkiintoista.
Olen jotenkin tosi uupunut ja tuntuu että kirjotan väkisin.

Love u 💜