Tuntuu että oon syönyt ihan sairaita määriä lately, mutta terveelle ihmiselle ne määrät olis ihan normaaleja.
Sitten J sanoo, että syön ihan liian vähän ja mietin vaan, että jos niin olisi, niin olisin paljon pienempi.
Mitä vittua.
Alotan nyt SGD:n, päivät menee väärässä järjestyksessä, kun alotan perjantaina, mutta eipä mun arjessa viikonlopulla ja arkipäivillä ole juurikaan eroa.
Kirjaan ruokapvk- sivulle syömisiä silloin kun saan aikaiseksi, ei jaksa ottaa paineita.
Paino ei ole liikkunut suuntaan tai toiseen.
Mulla ja J:llä oli juttua kesän alusta saakka, kuitenkin juhannuksena päädyin toisen pojan mökkiheilaksi.
Salasin tätä pitkään, mutta yksi ilta soitin J:lle ja itkien kerroin tapahtuneesta.
Se oli tietenkin surullinen, mutta ei onneksi vihainen, eihän me silloin oltu varsinaisesti yhdessä.
Paskasti tehty multa kuitenkin. Se heittikin mut sinne mökille.
Juttu ei kuitenkaan horjuttanut meidän suhdetta ja oon todella onnellinen Jn kanssa.
Välillä mä mietin ja pelkään, että mitä jos se onkin vaan kiltti mulle, mitä jos se ei oikeesti rakastakkaan mua..?
Ihan turhaa vainoharhailua, johtunee itsetunnon repaleisuudesta.
Muutan ensiviikolla sukulaisen kämppään vuokralle.
Asustelen siellä alustavasti vain joulukuun puoleenväliin, sitten palaan porukoille.
Viimeksi siellä asuessani mun vointi romahti, tai siis, ahmin ja lihosin.
Nyt toivon että oon paremmassa kunnossa ja pystyn hallitsemaan arkea itse, jos en, pääsen takaisin porukoille nopeasti, joten ei ole pelättävää.
Ihaninta on että mulla ja Jllä on oma paikka jossa saadaan peuhata ihan rauhassa.
Ilmoittauduin erääseen tanssiryhmään ja astangajoogaan, uusi koti on lähellä harrastuksia, joten uskon, että pystyn pitämään rutiinista kiinni.
Olen tanssinut ja joogannut aiemminkin, lähivuodet vain on olleet sellaisia, että on ollut vaikea edetä harrastuksissa.
Oon tosi innoissani tulevasta syksystä.
Kaikki tulee menemään niin hyvin kuin on tarkoitettu 💜
ps. nää kuvat voi tuntua vähän ristiriitasilta tekstiin nähden. Valitsin ne kuvaamaan niitä tunteita, mistä mun on vaikea kirjoittaa. Niitä tunteita, jotka tulee esiin rivien välissä.
J näkee ne mussa joskus iltaisin ja aina kun oon taas viillellyt. En haluais olla feikki, mutten haluais satuttaa Jtä mun murheilla, hymyilen vaan ja sanon että väsyttää "Tämmöstä tää on. Oon tottunut."
