Hollow Talk

Kolme viikonloppua kännissä,
kolme sielua mun iholla,
kolmesataa kehua kauniiksi.

Ne sanoo että mä oon hyvä näin,
mutta silti mä yhä pidän kiinni laihtumistavoitteesta.
Se on mun keho ja mä päätän millasena sen haluan.
Kun se paino nyt vaan laskisi.
Kyllä se laskee,
kun se on pysynytkin 55kilon puolella kaikesta huolimatta.

Oon törkeen koomassa enkä tiedä mitä sanoa.

Mut mä mietin että mitä ihmettä sanon sulle,
kun en tiedä haluanko nähdä sua sittenkään viikonloppuna,
vai sitä toista poikaa.
Sä olisit helppo,
mut en tykkää siitä kuinka paljon pussailet.
Sä tosin vältät aspartaamia etkä käytä shampoota,
sun äiti tekee itse luonnollista kosmetiikkaa ja sisko kauniita koruja.

Se toinen on mysteeri, mut oon katsellut sitä vuosikausia,
välillä se on tuntunut vähän väärältä,
mutta mulla vaan on niin paljon rakkautta jaettavana.
Me molemmat tiedettiin että se tapahtuisi.

My Addiction

Mä pääsin vihdoin alle 56kilon, aika täpärästi ja vain aamupainosta, mut kumminkin.
Oon aika yllättynyt, että paino on alkanu laskea yksiköstä lähdön jälkeen.
Oon kuitenkin syönyt mitä sattuu, enkä edes laskenut kaloreita.
Laskemattomuus tosin voi olla ihan hyvä asia, tulee ehkä syötyä vähemmän, kun menee vaan intuitiolla.

Jep, mun jakso yksikössä päättyi 5.5.
Oon ikävöinyt sitä paikkaa ja niitä ihmisiä joka päivä lähdön jälkeen.
Luin Keijulapsen uusimman kirjotuksen ja itketti kovasti kohdata taas se asia, että mä olen nyt kotona ja saan pärjätä ihan yksin.

Oon tosiaan aika yksin.
Kyllä mulla on kavereita, mut en vaan aina jaksa pitää yhteyttä tai tavata.
Sain tänään yhdeltä ihanalta ystävältä kutsun ylioppilasjuhliin, oon siitä törkeen liikuttunut.
Torstaina lähden 250km päähän tapaamaan kyseistä kaveria ja monia muita sielläpäin.
Tuntuu niin hyvältä ajatella et joku oikeesti haluaa vapaaehtoisesti hengata mun kanssa, tosin usein kyseenalaistan sen totuudenmukaisuuden.
Ehkä mun yksinäisyydentunto johtuukin vaan mun sisäisestä maailmasta, ei niinkään siitä, ettei olisi ihmisiä ympärillä.
Niin se kai useimmin onkin.

Kesän alkaessa tuntuu kuitenkin, että onnellisemmat päivät on edessä.
Viime kesänäkin matkustin usein kavereiden luo ja sain ihania muistoja kesäöistä.
Toivon että saan taas kokea kesän kaikki värit ihan parhaiden ihmisten kanssa.

Mulle on kovasti suositeltu psykoterapiaa, kuulemma hyötyisin siitä kun osaan käsitellä asioita rakentavasti.
Mä en vaan ole saanut yhtään vietyä asiaa eteenpäin.
En minä vittu jaksa ruveta soittelemaan ja järjestämään, en mä vaan koe olevani valmis huolehtimaan tollasista asioista.
Jotain kelan tukiasioitakin pitäisi säätää, mut ihan oikeesti mä en vaan saa aikaiseksi.
Oon niinku vaan että ihan sama.

Ja silti mut lähetettiin kotiin yksiköstä.

Good Goodbye

Onko tää ihan naurettavaa, itkisin mielummin. 

Onko tää kaikki mun päässä, tietysti on, se on mielenterveyden häiriö.

Siis mulla on ihan jäätävä olla. 

Mun ajatukset pyörii vaan yhdessä asiassa, enkä oikein pysty keskittymään muuhun.

Katsottiin Hachiko- leffaa ja itkin vähän, mut sitten se ajatus palasi taas.

Siis tuntuu että haluisin vaan että koko keho ja mieli vaan sammuis kunnes tää paska on ohi.

Mut vielä enemmän haluan sitä yhtä asiaa.

Haluan vittu lähteä himaan ahmimaan.

Niinku anteeks mitä?

Mä en ole laihtunut moneen kuukauteen kiloakaan ja itkeskelen painoani vähän väliä.

Teen suunnitelmia syömisistä ja liikkumisista, asetan painotavoitteita ja haaveilen siitä kun tulen päivä päivältä keveämmäksi.

Mutta ei. 

Tuntuu että oon ihan täysi epäonnistuja ja jokainen, joka seuraa tätä vierestä ajattelee, että musta ei ole mihinkään, että olen vaan laiska ja saamaton, että oon vaan säälittävä syrjäytynyt, menetetty tapaus.

Haluun yhtä aikaa maata himassa syömässä sipsejä, laihtua olemattomiin 

ja ehkä jossain mielen syvässä nurkassa parantua kaikesta.

Pelottaa niin saatanasti että missä oon kuukauden päästä tai edes huomenna.

Niin kauvan mä olen vaan suunnitellut ja haaveillut, mutta aina ratkennut ahmimaan.

Oon ihan täys narkkari. Sipsit ja muut on mun huume.

Vieroitus on helvettiä mut tiedän että se on ainoa tie vapauteen.

Samalla mulle kuiskitaan, että herkuttelu on ihan ok ja oon just hyvä tällasena.

En vittu halua että aika kulkee eteenpäin. 

En halua olla aikuinen. 

En halua että mummut ja pappa kuolee. 

En halua että äiti ja isä kuolee. 

En halua että siskot ja serkut vanhenee ja kuolee. 

En vittu halua että meidän koira kuolee. 

En halua menettää ketään rakasta.

Mun mieli on niin outo, kun se tuo tällaisia murheita pintaan. 

Ei mulla oikeesti ole juuri tässä hetkessä mitään hätää siitä, että menettäisin ketään. 

Ei ole mitään hätää juuri nyt. 

Ei todellakaan ole.

Silti musta tuntuu siltä!

Different sides

Lounaalla söin paljon, mutten liikaa.
Sen jälkeen napostin sipsiä.
Välipalalla oli niitä mokkapaloja, joita eilen illalla söin ihan hulluna.
Onneksi lähdin parin tyypin mukaan käymään kaupungilla,
siellä isossa kauppakeskuksessa johon kestää kävellä 25min.
Sitten söin sopivasti päivällistä, mutta päälle kourallisen lakuja.
Huomenna punnitus.

Tuntuu niin tyhmältä pitää blogia kun niin monena päivänä ei vaan yhtään jaksa tai tiedä mistä kirjottaa. Ei sillä etteikö mulla olis asiaa, se on vaan hankalaa pukea sanoiksi.
Oikeesti taidan vaan pelätä epäonistumista, että kirjotan jotain tosi tylsää eikä ketään kiinnosta.
Itseäni varten mun tätä pitäis kai kirjottaa, mut mulle on hankalaa pitää kiinni jostain mikä hyödyttää vain mua itseäni.

Missä sä näät itsesi vaikka viiden vuoden päästä?
  No... en mä yhtään tiedä. En mä nää tästä eteenpäin. En haluis mennä sinne, vaan taaksepäin.
Mitä siellä menneisyydessä on mitä sä kaipaat?
  Aika kai kultaa muistot, mut silloin mulla kai oli kavereita, tuntui että jotakuta kiinnostaa, ei tarvinnut itse miettiä jotain opiskeluja tai pärjäämisiä... Sitten kaikki muuttu. Yhtäkkiä olin yksin, eikä kukaan tuntunut välittävän. Masennus ja sh syveni ja vei mukanaan. Tulevaisuuden haaveet pirstaloitui mun romahtaessa. Tai en mä tiiä oliko mulla edes sellaisia.

Enkä edes tavoittele paranemista vaan laihtumista.
Haluun vaan ahmimisesta eroon ja olla puhdas ja siro.

Niinku mitä vittua oikeesti, haluunko oikeesti olla tässä samassa syömishäiriöpyörässä kymmenen vuoden kuluttua? Vittu 30 vuotiaana!

Oon niin vitun surullinen tapaus. Mitähän musta tulee.

Ja sit samalla puhun siitä, että elämä kantaa.
Että kaikella on jokin tarkoitus ja että me kaikki ollaan kauniita ja siunattuja.
Että nää tunteet on vaan meidän pienen ihmismielen kommelluksia, että elämä on oikeesti ihan mahtavaa.

Mä uskon joka sanan, mut silti vaan sattuu niin helvetisti.

Battle Symphony

En tiedä painoani.
En laskenut päivän kaloreita.
Ajattelin että välttyisin syömästä ylimääräisiä juttuja tilanteissa joissa olen miettinyt että oon syönyt vasta näin vähän, on mulla tähän varaa.
Välttyisin stressisyömiseltä.
Vitut.
Tosin ei nää uudet keinot koskaan yhdessä päivässä tuota tulosta, vai?

Skippasin aamupalan nukkumalla pitkään.
Lounaalla söin sopivasti, mutta sen jälkeen istuin tunteja koneella ja napostin jemmaamiani sipsiä ja suklaata.
Kävin kävelyllä ennen päivällistä, päivällinen itsessään oli sopiva, mutta söin kaksi vitun leipää sen jälkeen.
Kävelin reipasta tahtia koiran leikkitreffipaikkaan, mutta niiden jälkeen ostin sipsiä ja suklaata (ja uutta Pepsi maxia), menin autolla takaisin yksikköön (no okei silloin satoi), söin muutaman letun iltapalalla ja vielä ahmin sipsiä ja suklaata koneen ääressä kaiken sekoilun päälle.
Olisin edes viitsinyt chew/spitata ne mitkä napostin yksin huoneessani.
Ihan turha jossitella tho.

Sanoin etten söisi sipsiä pariin viikkoon- söin.
Sanoin aiemmin etten ahmisi yksikössä- ahmin.
Sanoin vuosi sitten että olisin viime kesäksi korkeintaan 50kg- u get the idea.

Tyhjiä lupauksia, niitä osaan vannoa.
Ihmissuhteissa ja yksityisissä jutuissa.
Kyllähän mä tiedän, että itseä ei saisi syyttää, sillä enhän mä hajamielisyydelle tai sairaudelleni aina mitään voi.
Mutta en voi olla välillä ajattelematta että olen ihan vitun perseestä, laiska, tyhmä ja läski.

-Miksi? Kui? Minkä takia?

-No en vittu tiedä!

Huh, tuntuupa hyvältä purkaa fiiliksiä tekstiksi.
Anteeksi, jos tän negatiivisuus vaikuttaa suhun.
Välillä minunkin vaan pitää uskaltaa näyttää ne negatiivisetkin fiilikset, vaikka haluisin kaikille näyttää vaan aurinkoista naamaa.

Revive me

Siis miks mä meen sinne taas, mistä vitusta me edes puhutaan!

Ravitsemusterapeutti kyseli mun syömisistä ja mä kerroin sille tarkalleen, yhtään liioittelematta tai vähättelemättä.
Se sanoi että ei mulla oo mitään hätää lihomisen kanssa, sillä mun syömä määrä on jopa hieman liian vähän mun kokoiselle.
Mä taas olen panikoinut jokapäivä kun kalorit on mennyt yli 1200.
Se laski että voisin hyvin syödä sen 2000kcal päivässä, että painon laskemattomuus johtuu vain aineenvaihdunnan hidastumisesta.
En tasan aio kuitenkaan syödä niin isoa määrää.
Ravitsemusterapeutin mukaan se määrä, mikä mulle tuntuu ihan hirveältä epäonnistumiselta, on juuri sopiva.
Kasviksia ja hedelmiä voisin syödä enemmänkin, sellanen höttöhiilarien himokin alenisi samalla, kun saisi masulle laadukkaampaa täytettä vähemmillä kaloreilla .

Tää käynti ratella oli oikeastaan ihan kiva, vaikka alkuun olikin vaikeaa lähteä sinne.
Tajusin, että jos en keskittyisi rajoittamaan syömisiäni, voisin silti ihan hyvin laihtua.
Söisin normaaleilla aterioilla normaaleja määriä, enkä ajautuisi syömään ylimääräsiä, harmittavia juttuja stressiin ja piilonälkään.
Periaatteessa voisin kokeilla syödä intuitiolla, laskematta kaloreita, mutta kalorien laskeminen on vaan mun juttu, en haluu päästää siitä irti.
Mutta jos yrittäisin olla kauhistumatta kun aterian kalorit ylittää 250kcal rajan, niin voisin välttyä niiltä 800 napostelukalorilta.
Tässä on niin kauvan jumitettu samassa painossa tapojen jumittaessa, että tuntuu oikealta kokeilla jotain uutta lähestymistapaa. Taas vaihteeksi.

Joskus olin aina tosi vastahakoinen raten neuvoja kohtaan, mutta nyt mä otan ne aika avoimesti vastaan.
On paljon helpompaa tehdä yhteistyötä.
Sitten istunnon jälkeen voin rauhassa soveltaa neuvoja laihtumiseni tueksi. Hihi.

💜💜💜

Linger

Mun on vaan tosi paha olla just nyt.
Itku polttaa kurkussa, mutta kyyneleet ei valu.
Ne kysyy miten voin ja mä en osaa vastata mikä mua vaivaa.

Ei mulla ole niin väliä.
Ei se haittaa.