Sen jälkeen napostin sipsiä.
Välipalalla oli niitä mokkapaloja, joita eilen illalla söin ihan hulluna.
Onneksi lähdin parin tyypin mukaan käymään kaupungilla,
siellä isossa kauppakeskuksessa johon kestää kävellä 25min.
Sitten söin sopivasti päivällistä, mutta päälle kourallisen lakuja.
Huomenna punnitus.
Tuntuu niin tyhmältä pitää blogia kun niin monena päivänä ei vaan yhtään jaksa tai tiedä mistä kirjottaa. Ei sillä etteikö mulla olis asiaa, se on vaan hankalaa pukea sanoiksi.
Oikeesti taidan vaan pelätä epäonistumista, että kirjotan jotain tosi tylsää eikä ketään kiinnosta.
Itseäni varten mun tätä pitäis kai kirjottaa, mut mulle on hankalaa pitää kiinni jostain mikä hyödyttää vain mua itseäni.
Missä sä näät itsesi vaikka viiden vuoden päästä?
No... en mä yhtään tiedä. En mä nää tästä eteenpäin. En haluis mennä sinne, vaan taaksepäin.
Mitä siellä menneisyydessä on mitä sä kaipaat?
Aika kai kultaa muistot, mut silloin mulla kai oli kavereita, tuntui että jotakuta kiinnostaa, ei tarvinnut itse miettiä jotain opiskeluja tai pärjäämisiä... Sitten kaikki muuttu. Yhtäkkiä olin yksin, eikä kukaan tuntunut välittävän. Masennus ja sh syveni ja vei mukanaan. Tulevaisuuden haaveet pirstaloitui mun romahtaessa. Tai en mä tiiä oliko mulla edes sellaisia.
Enkä edes tavoittele paranemista vaan laihtumista.
Haluun vaan ahmimisesta eroon ja olla puhdas ja siro.
Niinku mitä vittua oikeesti, haluunko oikeesti olla tässä samassa syömishäiriöpyörässä kymmenen vuoden kuluttua? Vittu 30 vuotiaana!
Oon niin vitun surullinen tapaus. Mitähän musta tulee.
Ja sit samalla puhun siitä, että elämä kantaa.
Että kaikella on jokin tarkoitus ja että me kaikki ollaan kauniita ja siunattuja.
Että nää tunteet on vaan meidän pienen ihmismielen kommelluksia, että elämä on oikeesti ihan mahtavaa.
Mä uskon joka sanan, mut silti vaan sattuu niin helvetisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti