Atoms

Heipsansaa hepsankeikat 💜

Ei varmaan ole vaikeaa arvata, että Jllä oli lomaa, kun en ole taas aikoihin kirjoittanut.
Noh, ei mulla paljon uutta asiaa olekkaan.

Paino pysyttelee siinä samassa 54-56 kilossa, mutta syömiset on vaihteeksi tasapainottuneet hieman.
Lasken tällä hetkellä pisteitä syömisistä, unesta, vedenjuomisesta ja liikunnasta ten day challengen mukaan.
Tää on mun toinen kierros tässä kesällä ja maanantaina alkaa uusi.
Silloin otan tavoitteeksi ainakin ensimmäisinä viitenä päivänä pysytellä alle 500 kilokalorissa.

Treenaamaan säännöllisemmin en ole itseäni vielä saanut.
Onneksi käyn kolmatta viikkoa päiväosastolla ja kävelen usein iltapäivisin ympäri kaupunkia asuntonäytöissä.
Käveltyä tulee paljon, kun on syy lähteä kotoa jonnekin, koiranulkoilutuksen lisäksi.

Mulla oli asiaa vielä asumiskuvioista, ihmissuhteista ja siitä, että oon ollut tooosi väsynyt lately, mutta joku toinen ilta sitten.

Won't stop

Heippa just sä! 💜

Oon viettänyt paljon aikaa J:n kanssa viimeviikkoina, se basically asui mun luona, kun sillä oli pari viikkoa lomaa.
Mulla on tosi hyvä olla J:n kanssa ja voin puhua sille mistä vaan ja olla täysin oma itseni.
Siihen asti kuin pystyn.
Kun J näki vanhoja kuvia musta ja aikanaan tuoreista viilloista, se itki.
On ihan uskomatonta miten joku voi välittää musta niin paljon!
Oon myös pahoillani siitä, että sitä sattuu kun mua sattuu.

Otin viimeviikolla uuden tatuoinnin!
Sellainen siro kukka ja köynnösjuttu nilkassa.
Tatuoiminen on sellasta kaunista kipua.
Ajattelin siinä penkissä maatessani, että tää kaikki kipu on ansaittua ja ihanaa.
Viiltelyarpia väreillä.
Mä salaa ajattelen, että ne kaksi kasvia toisiinsa kietoutuneina on kuin minä ja J.
Voin kertoa sen sille sitten joskus vuosien päästä.
(kuva netistä, mutta samantyyppinen se mun)

Paino mulla on pysynyt melkein samana, jojoillut 54 ja 56 kilon välillä.
Tässä muutaman viikon aikana on tullut tyhjennettyä niin monta pulloa valkkaria, että en ihmettelisi, vaikka olisin ottanut oikeesti lisäkiloja eikä pelkkää turvotusta.
Oon syönytkin ihan mitä sattuu, ulkona vaikka mitä herkkuja ja kotona jotain vitun sipsiä jatkuvasti.
J on ihana, kun se ihan todella estää mua syömästä esim sitä sipsiä liikaa, kerroinhan sille että liiasta mättämisestä tulee mulle huono, ahdistava olo.
Se yrittää parhaansa mukaan auttaa, eilen se ehdotti mulle ruokapäiväkirjaa.
Kyllähän mä sellasta oon vuosia pitänyt, mut lately se on ihan jäänyt.

Pitäis kehittää liikuntasuunnitelma
pitäis ihan oikeesti noudattaa sitä
pitäis aktivoituu syömisten kirjaamisessa

Turhauttaa kun aina sanon että pitäis sitä ja tätä, mutta en kuitenkaan läheskään aina toteuta niitä.
Tai no, mähän aina sanon että mitään ei pidä tehdä.
Mä valitsen mitä teen, joka tarkottaa sitä että olen valinnut olla toteuttamatta tavoitteitani.

J sanoo ettei sitä haittaisi tippaakaan, vaikka olisin kymmenen kiloa isompi, mutta se ei pidä ajatuksesta, että hirveästi laihtuisin.
Kuitenkin, tää on mun keho ja mun elämä, en saa antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa mun tavoitteisiin.

Ainiin, sanon sen täällä, kun ei sitä periaatteessa vielä tässä vaiheessa uskalla suoraan sanoa:

Taidan rakastaa sua, J

More than You know

Mä valitsin sinut,
ei siihen sen tapaamisen jälkeen miettimistä vaadittu.
Nyt ollaan jo pari.
Sä sanot että oon täydellisen kaunis
ja että on vain mukavaa, että mun masusta saa otettua kiinni.
Mä haluan laihtua ja mietin että mitä sä ajattelisit siitä.
Sä sanot että pidät musta ihmisenä, olen sitten minkä kokoinen vaan.
Ja mä rakastun.

54,5kg
Elokuussa se on varmasti jo 50kg.

Hollow Talk

Kolme viikonloppua kännissä,
kolme sielua mun iholla,
kolmesataa kehua kauniiksi.

Ne sanoo että mä oon hyvä näin,
mutta silti mä yhä pidän kiinni laihtumistavoitteesta.
Se on mun keho ja mä päätän millasena sen haluan.
Kun se paino nyt vaan laskisi.
Kyllä se laskee,
kun se on pysynytkin 55kilon puolella kaikesta huolimatta.

Oon törkeen koomassa enkä tiedä mitä sanoa.

Mut mä mietin että mitä ihmettä sanon sulle,
kun en tiedä haluanko nähdä sua sittenkään viikonloppuna,
vai sitä toista poikaa.
Sä olisit helppo,
mut en tykkää siitä kuinka paljon pussailet.
Sä tosin vältät aspartaamia etkä käytä shampoota,
sun äiti tekee itse luonnollista kosmetiikkaa ja sisko kauniita koruja.

Se toinen on mysteeri, mut oon katsellut sitä vuosikausia,
välillä se on tuntunut vähän väärältä,
mutta mulla vaan on niin paljon rakkautta jaettavana.
Me molemmat tiedettiin että se tapahtuisi.

My Addiction

Mä pääsin vihdoin alle 56kilon, aika täpärästi ja vain aamupainosta, mut kumminkin.
Oon aika yllättynyt, että paino on alkanu laskea yksiköstä lähdön jälkeen.
Oon kuitenkin syönyt mitä sattuu, enkä edes laskenut kaloreita.
Laskemattomuus tosin voi olla ihan hyvä asia, tulee ehkä syötyä vähemmän, kun menee vaan intuitiolla.

Jep, mun jakso yksikössä päättyi 5.5.
Oon ikävöinyt sitä paikkaa ja niitä ihmisiä joka päivä lähdön jälkeen.
Luin Keijulapsen uusimman kirjotuksen ja itketti kovasti kohdata taas se asia, että mä olen nyt kotona ja saan pärjätä ihan yksin.

Oon tosiaan aika yksin.
Kyllä mulla on kavereita, mut en vaan aina jaksa pitää yhteyttä tai tavata.
Sain tänään yhdeltä ihanalta ystävältä kutsun ylioppilasjuhliin, oon siitä törkeen liikuttunut.
Torstaina lähden 250km päähän tapaamaan kyseistä kaveria ja monia muita sielläpäin.
Tuntuu niin hyvältä ajatella et joku oikeesti haluaa vapaaehtoisesti hengata mun kanssa, tosin usein kyseenalaistan sen totuudenmukaisuuden.
Ehkä mun yksinäisyydentunto johtuukin vaan mun sisäisestä maailmasta, ei niinkään siitä, ettei olisi ihmisiä ympärillä.
Niin se kai useimmin onkin.

Kesän alkaessa tuntuu kuitenkin, että onnellisemmat päivät on edessä.
Viime kesänäkin matkustin usein kavereiden luo ja sain ihania muistoja kesäöistä.
Toivon että saan taas kokea kesän kaikki värit ihan parhaiden ihmisten kanssa.

Mulle on kovasti suositeltu psykoterapiaa, kuulemma hyötyisin siitä kun osaan käsitellä asioita rakentavasti.
Mä en vaan ole saanut yhtään vietyä asiaa eteenpäin.
En minä vittu jaksa ruveta soittelemaan ja järjestämään, en mä vaan koe olevani valmis huolehtimaan tollasista asioista.
Jotain kelan tukiasioitakin pitäisi säätää, mut ihan oikeesti mä en vaan saa aikaiseksi.
Oon niinku vaan että ihan sama.

Ja silti mut lähetettiin kotiin yksiköstä.

Good Goodbye

Onko tää ihan naurettavaa, itkisin mielummin. 

Onko tää kaikki mun päässä, tietysti on, se on mielenterveyden häiriö.

Siis mulla on ihan jäätävä olla. 

Mun ajatukset pyörii vaan yhdessä asiassa, enkä oikein pysty keskittymään muuhun.

Katsottiin Hachiko- leffaa ja itkin vähän, mut sitten se ajatus palasi taas.

Siis tuntuu että haluisin vaan että koko keho ja mieli vaan sammuis kunnes tää paska on ohi.

Mut vielä enemmän haluan sitä yhtä asiaa.

Haluan vittu lähteä himaan ahmimaan.

Niinku anteeks mitä?

Mä en ole laihtunut moneen kuukauteen kiloakaan ja itkeskelen painoani vähän väliä.

Teen suunnitelmia syömisistä ja liikkumisista, asetan painotavoitteita ja haaveilen siitä kun tulen päivä päivältä keveämmäksi.

Mutta ei. 

Tuntuu että oon ihan täysi epäonnistuja ja jokainen, joka seuraa tätä vierestä ajattelee, että musta ei ole mihinkään, että olen vaan laiska ja saamaton, että oon vaan säälittävä syrjäytynyt, menetetty tapaus.

Haluun yhtä aikaa maata himassa syömässä sipsejä, laihtua olemattomiin 

ja ehkä jossain mielen syvässä nurkassa parantua kaikesta.

Pelottaa niin saatanasti että missä oon kuukauden päästä tai edes huomenna.

Niin kauvan mä olen vaan suunnitellut ja haaveillut, mutta aina ratkennut ahmimaan.

Oon ihan täys narkkari. Sipsit ja muut on mun huume.

Vieroitus on helvettiä mut tiedän että se on ainoa tie vapauteen.

Samalla mulle kuiskitaan, että herkuttelu on ihan ok ja oon just hyvä tällasena.

En vittu halua että aika kulkee eteenpäin. 

En halua olla aikuinen. 

En halua että mummut ja pappa kuolee. 

En halua että äiti ja isä kuolee. 

En halua että siskot ja serkut vanhenee ja kuolee. 

En vittu halua että meidän koira kuolee. 

En halua menettää ketään rakasta.

Mun mieli on niin outo, kun se tuo tällaisia murheita pintaan. 

Ei mulla oikeesti ole juuri tässä hetkessä mitään hätää siitä, että menettäisin ketään. 

Ei ole mitään hätää juuri nyt. 

Ei todellakaan ole.

Silti musta tuntuu siltä!

Different sides

Lounaalla söin paljon, mutten liikaa.
Sen jälkeen napostin sipsiä.
Välipalalla oli niitä mokkapaloja, joita eilen illalla söin ihan hulluna.
Onneksi lähdin parin tyypin mukaan käymään kaupungilla,
siellä isossa kauppakeskuksessa johon kestää kävellä 25min.
Sitten söin sopivasti päivällistä, mutta päälle kourallisen lakuja.
Huomenna punnitus.

Tuntuu niin tyhmältä pitää blogia kun niin monena päivänä ei vaan yhtään jaksa tai tiedä mistä kirjottaa. Ei sillä etteikö mulla olis asiaa, se on vaan hankalaa pukea sanoiksi.
Oikeesti taidan vaan pelätä epäonistumista, että kirjotan jotain tosi tylsää eikä ketään kiinnosta.
Itseäni varten mun tätä pitäis kai kirjottaa, mut mulle on hankalaa pitää kiinni jostain mikä hyödyttää vain mua itseäni.

Missä sä näät itsesi vaikka viiden vuoden päästä?
  No... en mä yhtään tiedä. En mä nää tästä eteenpäin. En haluis mennä sinne, vaan taaksepäin.
Mitä siellä menneisyydessä on mitä sä kaipaat?
  Aika kai kultaa muistot, mut silloin mulla kai oli kavereita, tuntui että jotakuta kiinnostaa, ei tarvinnut itse miettiä jotain opiskeluja tai pärjäämisiä... Sitten kaikki muuttu. Yhtäkkiä olin yksin, eikä kukaan tuntunut välittävän. Masennus ja sh syveni ja vei mukanaan. Tulevaisuuden haaveet pirstaloitui mun romahtaessa. Tai en mä tiiä oliko mulla edes sellaisia.

Enkä edes tavoittele paranemista vaan laihtumista.
Haluun vaan ahmimisesta eroon ja olla puhdas ja siro.

Niinku mitä vittua oikeesti, haluunko oikeesti olla tässä samassa syömishäiriöpyörässä kymmenen vuoden kuluttua? Vittu 30 vuotiaana!

Oon niin vitun surullinen tapaus. Mitähän musta tulee.

Ja sit samalla puhun siitä, että elämä kantaa.
Että kaikella on jokin tarkoitus ja että me kaikki ollaan kauniita ja siunattuja.
Että nää tunteet on vaan meidän pienen ihmismielen kommelluksia, että elämä on oikeesti ihan mahtavaa.

Mä uskon joka sanan, mut silti vaan sattuu niin helvetisti.