20. huhtikuuta 2017

Good Goodbye

Onko tää ihan naurettavaa, itkisin mielummin. 
Onko tää kaikki mun päässä, tietysti on, se on mielenterveyden häiriö.

Siis mulla on ihan jäätävä olla. 
Mun ajatukset pyörii vaan yhdessä asiassa, enkä oikein pysty keskittymään muuhun.
Katsottiin Hachiko- leffaa ja itkin vähän, mut sitten se ajatus palasi taas.
Siis tuntuu että haluisin vaan että koko keho ja mieli vaan sammuis kunnes tää paska on ohi.
Mut vielä enemmän haluan sitä yhtä asiaa.

Haluan vittu lähteä himaan ahmimaan.

Niinku anteeks mitä?
Mä en ole laihtunut moneen kuukauteen kiloakaan ja itkeskelen painoani vähän väliä.
Teen suunnitelmia syömisistä ja liikkumisista, asetan painotavoitteita ja haaveilen siitä kun tulen päivä päivältä keveämmäksi.

Mutta ei. 
Tuntuu että oon ihan täysi epäonnistuja ja jokainen, joka seuraa tätä vierestä ajattelee, että musta ei ole mihinkään, että olen vaan laiska ja saamaton, että oon vaan säälittävä syrjäytynyt, menetetty tapaus.

Haluun yhtä aikaa maata himassa syömässä sipsejä, laihtua olemattomiin 
ja ehkä jossain mielen syvässä nurkassa parantua kaikesta.

Pelottaa niin saatanasti että missä oon kuukauden päästä tai edes huomenna.
Niin kauvan mä olen vaan suunnitellut ja haaveillut, mutta aina ratkennut ahmimaan.
Oon ihan täys narkkari. Sipsit ja muut on mun huume.
Vieroitus on helvettiä mut tiedän että se on ainoa tie vapauteen.
Samalla mulle kuiskitaan, että herkuttelu on ihan ok ja oon just hyvä tällasena.

En vittu halua että aika kulkee eteenpäin. 
En halua olla aikuinen. 
En halua että mummut ja pappa kuolee. 
En halua että äiti ja isä kuolee. 
En halua että siskot ja serkut vanhenee ja kuolee. 
En vittu halua että meidän koira kuolee. 
En halua menettää ketään rakasta.

Mun mieli on niin outo, kun se tuo tällaisia murheita pintaan. 
Ei mulla oikeesti ole juuri tässä hetkessä mitään hätää siitä, että menettäisin ketään. 
Ei ole mitään hätää juuri nyt. 
Ei todellakaan ole.

Silti musta tuntuu siltä!





19. huhtikuuta 2017

Different sides

Lounaalla söin paljon, mutten liikaa.
Sen jälkeen napostin sipsiä.
Välipalalla oli niitä mokkapaloja, joita eilen illalla söin ihan hulluna.
Onneksi lähdin parin tyypin mukaan käymään kaupungilla,
siellä isossa kauppakeskuksessa johon kestää kävellä 25min.
Sitten söin sopivasti päivällistä, mutta päälle kourallisen lakuja.
Huomenna punnitus.

Tuntuu niin tyhmältä pitää blogia kun niin monena päivänä ei vaan yhtään jaksa tai tiedä mistä kirjottaa. Ei sillä etteikö mulla olis asiaa, se on vaan hankalaa pukea sanoiksi.
Oikeesti taidan vaan pelätä epäonistumista, että kirjotan jotain tosi tylsää eikä ketään kiinnosta.
Itseäni varten mun tätä pitäis kai kirjottaa, mut mulle on hankalaa pitää kiinni jostain mikä hyödyttää vain mua itseäni.

Missä sä näät itsesi vaikka viiden vuoden päästä?
  No... en mä yhtään tiedä. En mä nää tästä eteenpäin. En haluis mennä sinne, vaan taaksepäin.
Mitä siellä menneisyydessä on mitä sä kaipaat?
  Aika kai kultaa muistot, mut silloin mulla kai oli kavereita, tuntui että jotakuta kiinnostaa, ei tarvinnut itse miettiä jotain opiskeluja tai pärjäämisiä... Sitten kaikki muuttu. Yhtäkkiä olin yksin, eikä kukaan tuntunut välittävän. Masennus ja sh syveni ja vei mukanaan. Tulevaisuuden haaveet pirstaloitui mun romahtaessa. Tai en mä tiiä oliko mulla edes sellaisia.

Enkä edes tavoittele paranemista vaan laihtumista.
Haluun vaan ahmimisesta eroon ja olla puhdas ja siro.

Niinku mitä vittua oikeesti, haluunko oikeesti olla tässä samassa syömishäiriöpyörässä kymmenen vuoden kuluttua? Vittu 30 vuotiaana!

Oon niin vitun surullinen tapaus. Mitähän musta tulee.

Ja sit samalla puhun siitä, että elämä kantaa.
Että kaikella on jokin tarkoitus ja että me kaikki ollaan kauniita ja siunattuja.
Että nää tunteet on vaan meidän pienen ihmismielen kommelluksia, että elämä on oikeesti ihan mahtavaa.

Mä uskon joka sanan, mut silti vaan sattuu niin helvetisti.